Pitkään mietin tuonko asioita näin paljon julki, tuon, nepsytietoisuus on asia jonka haluan lisääntyvän ja musta huomaa asian valitettavasti tietyissä tilanteissa päällepäin ja no on tulkittu usein väärin, luultu jopa huomiota hakevaksi päihteidenkäyttäjäksi, tilanteessa jossa kuormitus menee yli, haluan tilaa ja olla yksin, en ole ikinä käyttänyt päihdyttäviä aineita sen enempää kun alkoholia ehtoollisviinin verran muutamaan otteeseen ja pari kertaa sen tervetuliaismaljan, toki jotkut lääkärin määräämät lääkkeet voidaan luokitella päihdyttäviksi aineiksi, mutta on asia erikseen.
Jo alle kouluiässä välttelin katsekontaktia, en vain pystynyt, en oikein osannut leikkiä toisten lasten kanssa, en keskittyä mihinkään, ohjeet ei mennyt ollenkaan perille, olin kömpelö, mulle sattui ja tapahtui paljon kömpelyyden ja huono keskittymiskyvyn vuoksi, olen myös aina esimerkiks istunut mitä oudoimmissa asennoissa. Puhe sentään on ollut kohtuullisen normaalia. Jälkikäteen ajatellen olen myös melko nuoresta lähtien heräillyt öisin ja rauhoittanut itseäni heijaamalla.
Neuvolassakaan en suostunut kuulemma tekemään mitään, en itse ole aivan varma johtuuko tämä siitä etten ymmärtänyt ohjeita, siitä etten oikeen osannut vai siitä etten vain ollut yhteistyökykynen. Jossain vaiheessa toki lapsuudessa tavattu erinäisiä ammattilaisia toimintaterapeuttia, neuvolapsykologia, lastenneurologia, kaksi viimeistä oli lähinnä asenteella, että saatan olla jäljessä synnynäisen sydänvian vuoksi, mutta muuten vika on kasvatuksessa, toimintaterapeutin ohjeistuksella opeteltiin käyttämään saksia joiden kanssa olen muuten edelleen hieman kömpelö.
Edelleen koulussa oli haasteista, niin sosiaalisesti kun monessa muussakin, olin kiusattu "outo", toisaalla kympin oppilas, toisaalla en pärjännyt lainkaan, jos oli aine jossa pärjäsi lukemalla ja kiinnosti olin kympin oppilas, jos taas oli kuulonvaraista oppimista niin eiei, taito- ja taideaineet, no siis musiikissa pärjäsin, liikunnassa riippui miten arvioitiin, tykkäsin hirveästi ja motivaatio huipussaan, mutta en ollut hyvä kömpelyyteni vuoksi, edelleen tuntuu etten hahmota jalkojani, eli siis on ollut opettajia jotka arvioi vain taitoja, heidän silmissään olin kutosen oppilas ja oli myös opettajia jotka arvioi yrittämistä ja asennetta, heidän silmissään saatoin olla jopa ysin oppilas, päättötodistuksessa oli valinnainen liikunta ysi ja pakollinen kutonen, eri opettajat, käsityöt riippui mitä tehtiin, neuloa osaan, virkkaamaan en lainkaan oppinut, ompelu selviän siitä, mutta mielummin ei, kuvaamataito, kiitos ei. Lisäksi se, että olin koulupäivien ajan lähinnä omissa maailmoissa enkä pystynyt keskittymään ja koulupäivien jälkeen energia purkautui ja hypin seinille niin sanotusti.
Yritin itse ottaa hankaluuksiani puheeksi kouluterveydenhuollossa, opon kanssa jne., pitäis kuulemma muuttaa asennetta, yritin kyllä, mutta kun asiat meni sitä enemmän ongelmalliseksi mitä enemmän yritin. Kun kuormituin liikaa tai oikeestaan tuli niitä vaikeimpia asioita joita en ymmärtänyt tuli ihan käsittämättömiä raivareita, lähinnä kai huusin ja raivosin silmittömästi eikä todellakaan auttanut ulkopuolisen rauhoittelut, lähinnä kai kävin päälle, jos mua yritti rauhoitella, edelleen sama ilmiö on jossainmäärin olemassa, pystyn pidättämään ja olen oppinut missä tilanteessa tulee ja poistun paikalta, tosin aika raivokkaasti ja tämä tulkitaan usein draamailuksi ja huomionhakuisuudeksi, en halua mitään reaktiota, tai no toki, oon niin ns. off-tilassa, että jos nyt meinaan sännätä vaikka auton alle niin kevyellä liikkeellä ohjaa toiseen suuntaan.
Se miksi en oppinut ikinä oikein kieliä jne. selittyis kuulemma kahdella asialla, ensinnäkin mulla on 10-vuotiaana ensimmäisen kerran havaittu toispuoleinen kuulovamma joka on myöhemmin edennyt toispuoleiseks kuuroudeks ja myös toisella puolella on kuulovamma, käytän kuulokojeita. Lisäksi ammattikoulun aloittaessa tehtiin lukiseulat, erityisopettaja kysyi kuulinko niitä tehdessä kunnolla, olin ihan, että juu kuulin, selitteli vaan kuinka ei ole törmännyt niin hälyttävään kuulunymmärtämisosioon, puhuttiin siis myös oppimisvaikeudesta kuulonvaraisessa oppimisessa.
17-vuotiaana sit kun olin vähän polttanut kynttilää molemmista päistä ja päädyin nuorisopsykan konsultaatioon jonkun fyysisen oireen tiimoilta sanoin kun en ikinä ole paikoillaan, pysty keskittymään, opiskelen, teen jonkinsorttista työtä, harrastan kilpaurheilua jne., oon ollut aina vähän tällänen. Siitä lähti vähän ympäripyöreesti selvittelyt käyntiin, diagnosoitiin kyllä adhd mun ja mun vanhempien haastatteluiden perusteella, kovasti joka välissä tarjottiin lääkitystä, mutta ei pienintäkään ehdotusta mistään nepsykuntoutuksesta ym. 6 vuotta ehti olla diagnoosi ennen kuin lääkitystä kokeilin, en kadu kokeilemista.
Vuosia olin case mielenterveyspotilas, masentunut, traumaperäinen stressihäiriö jne., yrittäessäni opiskella erityisopettaja alkoi puhumaan mun autismityyppisestä käyttäytymisestä ja piirteistä kun kysyi opiskelutaustoista ym. Aloin sitten itekin miettimään asiaa ja joo oikeessahan tuo oli, muistaakseni kyseisellä henkilöllä oli nepsyvalmentajan koulutus joten ehkä jotain asioista ymmärtää. Mainitsin asiasta psykan polin lääkärikäynnillä, olin jo miettinyt tähän sitä mikä puhuu asian puolesta, vastaus oli, että ei voi olla kun tulen ihmisten kanssa toimeen, joo toki, tutustun helposti, olen mielelläni ihmisten seurassa, mutta ystävyyssuhteet on mulle vaikeita, ajatuskin parisuhteesta on mahdoton ja tartteen myös ihan hirveesti omaa tilaa. En tosiaan ole diagnoosihakuinen, mutta joku selitys omalle käytökselle ja "outoudelle" olis niin helpotus, muutenkin tuon lääkärin kanssa oli hirveät ongelmat.
Monien mutkien kautta jouduin hakeutumaan uudelleen erikoissairaanhoidon piiriin ja olin jo ongelmissa itseni, työelämän ja ihmissuhteiden kanssa kun en ymmärtänyt enää itse itseäni, koska olenhan vain masentunut adhd. Asiat kartotettiin perinpohjasin mun lapsuudesta ja jo vuonna 2017 aivovamman saamisen jälkeen tehdyssä nepsytutkimuksessa on muummuassa mainintaa omalaatuisesta omantoiminnanohjauksesta ja viitteistä kielelliseen erityisvaikeuteen puheenymmärtämisen osalta, jotka eivät selity aivovammalla, sitä en tiedä miksi asia jäi sikseen, sillä mulla oli tällöin jo adhd-diagnoosi. Nyt selvittelyjen jälkeen mulla täyttyy sekä lapsuudessa, että aikuisuudessaa dsm5:n mukaiset autismikirjon kriteerit, icd-luokituksen mukaan oon f84.8 eli muistaakseni muu laaja-alainen kehityshäiriö, mutta nykyään ei käytetä enää autismikirjossa juurikaan sitä onko autismi, asperger vai joku muu kehityshäiriö.
Katsekontaktin heikkous mulla on edelleen, en oikeestaan ikinä katso ihmisiä silmiin, kuulovamman vuoksi käytän huuliota tukena joten sitä on vaikea tajuta, maskiaikana tämä kävi jokaikiselle ilmi, että en ota katsekontaktia. Yhä aikuisena oon tosi tarkka syömisistä ruoan koostumuksen suhteen, sen suhteen miten ovat lautasella, esimerkiks kastikse ei saa missään nimessä olla lisukkeen päällä, vaatteiden ulkonäöllä ei ole ollut oikein koskaan väliä, kunhan ovat mukavat päällä, mulla on lähes aina joku stressilelu käsissä, hommasin myös joku aika sit purukorun, koska tungen aina jotain suuhun, äitin mukaan alotin sen 3-vuotiaana, sillon kun lapset lopettaa.
Ekaa kertaa elämässäni on antanut luvan itselleen olla oma itsensä, kömpelö, omalla tavallaan asiat tekevä, ruokansa lautaselle erikseen asetteleva, junia rakastava ja niin edelleen. Nepsydiagnoosit ei mua ihmisenä muuta, mutta helpottaa mua itseäni ymmärtämään mua, ihmisiä ympärillä ymmärtämään mua ja tarpeen tullen saamaan oikeat tukitoimet.
Kommentit
Lähetä kommentti