Kesä jonka haluaisi unohtaa, mutta sitä ei unohda. Hieman ennen juhannusta olin Keravan kirjastossa eräässä tapaamisessa, seuraavana aamuna katson kämmenselässä tippuvaa tippaa ja sitä, että ylläni on avopaita ja vaippa, on asennettu kestokatetri. Katsoin ulos ikkunasta, en ole Hyvinkäällä, ei näyttänyt myöskään Peijaksen ympäristöltä joka olisi Keravalta lähin, sain vastauksen, Meilahdessa. Olin kuitenkin edellisiltana hoitanut jo itse juoksevia asioita sairaalasta käsin, kuten vaikka sen, että olin luvannut viedä vanhan asunnon avaimet seuraavalle vuokralaiselle, avaimet oli onneksi kotona, olin saanut hoidettua homman niin, että äiti hoiti asian, en muista tästä mitään.
Sairaalassaoloaikana sain myös uuden kohtauksen joka pitkittyi eikä näin olisi pitänyt ikinä tapahtua, muistan sen jälkeen kun mulla ei ole sanoja ja vasen puoli ei toimi ja yritän ilmaista asiaa. Kohtasin myös laidasta laitaan potilaan kokonaistilanteen huomioivaa henkilökuntaa, mulla on erinäisiä haasteita syömisen kanssa, eräs hoitaja on jäänyt mieleen kun pakottamalla yritti pakottaa syömään kaiken, jäi myös mieleen se, että linjattiin se, että syön jotain, kunhan verensokerit pitää ja toipuminen edistyy, tästä huolimatta eräällä hoitajalla oli pakottamislinjaus. Vasen puoli oli heikko ja viestit vasemman puolen ja aivojen välillä ei kulkeneet, kotiuduin kyynärsauvojen kanssa, ensimmäinen ulospääsy oli aivan ihana.
Noin viikko Meilahdesta kotiutumisen jälkeen olin Riihimäellä yksityisellä fysioterapeutilla toispuolioireilun vuoksi. Muistan kun ojensi mulle kyynärsauvoja enkä tiennyt miten ottaa niitä käteen. Seuraavaksi makaan vaipoissa, pelkissä vaipoissa, katson käsiä, toisessa ranteessa kanyyli, toisessa valtimokanyyli, mietin olenko Hämeenlinnassa vai Tampereella, Hyvinkään sairaalassa en ole. Sain tietää, että olen kouristanut ja pitkään siellä, tajunnantaso jäänyt niin alhaiseksi, että kytketty hengityskoneeseen ja viety finnhemssillä Meilahteen. Oli aika pysäyttävää saada sairaankuljetuslasku helikopterilla. Tällä reissulla aloitettiin kolmas epilepsialääke ja alusta saakka oli selvää, että tärkeintä oli, että syön jotain, syömiseen ei painosteta, totesin myös ihmisen olevan todellakin psykofyysinen kokonaisuus, toipuminen lähti kunnolla käyntiin kun isoveli kävi lapsensa kanssa moikkaamassa. Tälläkin reissulla oli pientä ongelmaa samaisen hoitajan kanssa kun edellisreissulla ja aloin lopulta pelkäämään jo tämän tuloa huoneeseen, muuten en voi olla kuin tyytyväinen, seuraavana päivänä kun olin aivan paniikissa oli sen sortin hoitaja, että tarjoutui suunnilleen etsimään koko Meilahden sairaala-alueen läpi kunhan saisi mut syömään.
Mulla oli kuntoutumisprojekti isoista kohtauksista, kolme epilepsialääkettä väsyttävyyksineen, olin saanut opiskelupaikan, mutta en todellakaan opiskelukykyinen. Yritin selittää koululle tilannettani, tuntui, että kerta toisensa perään saan vain selitystä, että voidaan yksilöllistää ja opiskelurakennus on esteetön, syksy on teoriaopintoja jne., opiskelupaikasta luopuminen tuntui täydeltä mahdottomuudelta. Oikeestaan vasta kun otin yhteyttä etsivään nuorisotyöhön (olen ollut siis ennenkin yhteydessä) ja sieltä saatiin yhteys koululle pääsin eroon opiskelupaikasta, tuntui, että tarvitsen jonkun muun vakuuttamaan, että olen oikeasti sairaslomalla, 25-vuotiaana ehkä osaan sen jo sanoa.
Pienenmpinä lieveilmiöinä sairastin kesällä munuaistasolle nousseen virtsatieinfektion ja ilmeisesti sairastuin psoriasikseen. Elokuussa romahdin henkisesti. Epilepsialääkkeitä on pystytty vähentämään, sillä yhdestä koin itse hirveästi haittaa.
Sain itseni jo kävelykuntoon ja pyöräilykuntoon, vasen puoli oli edelleen heikompi, huomasin pitkälti portaissa ja epätasaisessa maastossa. Maanantaina, noin viikko sitten, poissaolokohtaus, täysin itsestään rajautuva, ei merkkejä kouristelusta tai pitkittymisestä, ihminen joka tuntee mut ja tietää sairaudesta, ei tullut mieleenkään soittaa siis ambulanssia. Saan suustani ulos "vasen jalka", ei ottanut käskyjä vastaan, eikä ota oikeen vieläkään, pari päivää makasin neurolla Hyvinkäällä ja voi kuinka toivoisin, että ihmisen kokonaisuus kohdattaisiin terveydenhuollossa, sairaalaruokailut on mulle vaikeita, vaikka syömisen kanssa menisi muuten hyvin, pääosin itkin lusikka tai haarukka kädessä ja mikäli hoitaja kävi huoneessa yritin katsoa kohden ja saada sanotuksi jotain, jos sain, poistuttiin, tekstissä puhutaan simuloidusta poissaolokohtauksesta ruokailutilanteessa, jos joku hoitaja sen koki niin, tervetuloa keskustelemaan mun kanssani syömishäiriöstä ja aistisäätelyvaikeuksista.
Kommentit
Lähetä kommentti